Tontut sovittelevat jo asujaan Ylläksellä

Tämä viikko on ollut tonttukoulutusta pian alkavaa työtä varten. Ensiaputaitoja, koiravaljakkoajelua, moottorikelkkailua, tutustumista toisiimme ja käytäntöihin. Tosin minä vanhana tonttuna olen luikahtanut usein ladulle koulun penkin sijaan.

Tänään sain pitää suloista koiran pentua sylissä huskysafarin jälkeen. Taatusti toimiva ohjelmanumero. Tietäisittepä kuinka pehmeltä pennun karva tuntui poskea vasten...

Wild Motionin vetokoirat odottavat malttamattomina ajelulle pääsyä.Toisilla riittää työintoa...






Kuten kelkkakuvasta näkyy, lunta Ylläksellä on paljon. Ja viime päivinä sitä on satanut lisää. Luonnonlunta on 35 cm ja latuja avoinna 120 km. Täydellistä! Kelkkailu kuuluu olennaisena osana safaritoimintaan, mutta ei kuulu minun suurimpiin suosikkeihini. Mitä sitä kelkalla, kun voi hiihtääkin?

Kuvat: Catalina-Elena Albu

Joulukuun ensimmäisenä päivänä sitten olen muiden tonttujen kanssa Kittilän lentokentällä valmiina työhön. Tontuksi puettuna päästä varpaisiin. Kukin tonttu ottaa vastaan bussillisen jännittyneitä brittiperheitä ja huolehtii heistä. Siitä se sitten alkaa ja jatkuu vuoden vaihteen yli. Uusia asiakkaita saapuu kahdesti viikossa. Pääsen myös järjestämään parit arktiset häät häätonttuna. Hääkellojen kilinää...

Tunnelmointia Ylläksen laduilla

Ai jai jai näitä Ylläksen latuja! Eikä vain latuja, vaan myös maisemia tuntureineen ja metsineen. Erityisesti ihastelen lumisia siperiankuusia eli kynttiläkuusia. Ohut olemus sopii pohjoisen talveen, painavaa lunta ei tartu niin paljon oksille. Katselin hiihtäessäni kuusia ja mietin niistä muodostuvia mielikuvia. Jotkut kuuset näyttävät todellakin kumpuilevan lumen keskellä törröttäviltä kynttilöiltä. Juhlavaa!

Jokainen kuusi on erilainen. Jotkut näyttävät pitkään hameeseen pukeutuneelta ihmiseltä, joka seisoo kädet tiukasti vartaloon painettuina. Siveästi. Mutta pää uljaasti pystyssä. Yksi ladun vieressä kasvanut kuusi houkutteli kurkkaamaan "hameen" alle, sinne olisi voinut ryömiä suojaan oksien alle. Yksi ystäväni on yöpynyt tällaisessa paikassa. Oli kuulema suojaisa paikka ja ilmakin lämpeni lähelle nollaa astetta, vaikka ulkona tuuli ja pakasti.

Herkuttelen hiihtoretkillä tarkkailemlla lumen rakennetta ja muotoja. Eilen huomioni kiinnittyi lumen pinnan kauneuteen. Sen pehmeyteen ja kumpuilevuuteen. Lumous tuntui poskissa asti. Mietin miltä lumi tuoksuu. Raikkaalta ja kirpeältä. Puhtaalta. Suomalaiselta.

Marras-joulukuussa päivän valoa on vain muutamia tunteja. Pyrin hiihtämään luonnon valossa aina kun mahdollista. Silloin kun aurinko paistaa, se paistaa matalalta. Eilen huomasin auringon säteiden valaisevan ylhäällä olevan valkoisen tunturin, mutta ladulle kuusikkoon säteet eivät yltäneet. Ylläsjärven puolella, etelän puolella on valoisampaa kuin Äkäslompolossa. Laskeutuessani kohti Ylläsjärven puolta, aurinko pilkotti houkuttelevasti kuusen oksien lomassa. Se valo on jotakin ainutlaatuista!

Minäkin olen nyt hiihtänyt pitkiä matkoja Ylläksen toiselle puolelle ja takaisin. Matkaa kertyy silloin kolmekymmentä kilometriä. Ensimmäisellä reissulla hiihtelin menomatkan yhden pariskunnan mukana, jotta malttaisin pitää vauhdin hitaana. Se oli hyvä opetus, enkä tuntenut rasittuvani juuri ollenkaan. Silloin jaksaa pitkiäkin matkoja ilman suorittamisen makua. Tällaisia kaikessa rauhassa hiihtäviä nautiskelijoita näkyy Ylläksellä aika paljon, toki myös kovaa vauhtia ohi kiitäviä trikooasuisia urheilijoita. Mutta tilaa on niin paljon, että kaikki mahtuvat hyvin metsään.

Eilen kotimatkalla seurasin valon muuttumista, kun päivä alkoi hämärtää. Valot syttyivät ladun varrelle. Taivas näyttäytyi ensin vaalean sinisenä tummuen sitten vähitellen. Ensimmäiset tähdet syttyivät. Maisemareitin varrella joitakin näyttäviä keloja ja eläviäkin puita on valaistu. Sieltä tulevaa punertavaa valoa hiipi hangen pintaa pitkin ladulle saakka. Onneksi huomasin kurkata taakseni - näin oranssina hehkuvan iltaruskon taivaalla.

Tulin juuri Yöpuun puulämmitteiseltä rantasaunalta ja avannolta. Jännitti mennä kylmään veteen, uskallankohan. Aluksi vain kastauduin nopeasti, mutta sitten saunomisen lomassa halusin jo uida pienen lenkin. Tämä se vasta on elämää! Niin, ja hiihtokilometrejä on kertynyt 123 km.

Ylläksellä luistavat ladut

Ylläs lunasti heti lupauksensa maastohiihtäjän paratiisina. Ensimmäiset luonnonlumiset ladut ovat kelpo kunnossa. Yllas.fi -sivuston mukaan luonnonlunta on 22 cm ja latuja avoinna 38 km.

Säätiedotuksen mukaan Etelä-Suomessa sataa vettä samaan aikaan, kun minä katselen Äkäslompolossa pakkasmittarin lukemaa -13 astetta. Mietin jo, että onko liian kylmä, mutta sitten muistan, että ylös noustessa lämpötilakin nousee. Puen lämpimästi päälle, monta kerrosta ja lähden hiihtämään Isometsän nousua Lämpöladulle. Keho alkaa keittää. Sidon hupparin lanteille ja jatkan rauhallista nousua ohuessa villapaidassa.

Saanpa siinä juttuseuraakin kaverista, joka on hiihtänyt päivittäin Äkäslompolosta Ylläsjärvelle ja takaisin. Aika pitkä lenkki, kolmekymmentä kilometriä heti alkukaudesta. Mikäs siinä, jos kunto kestää. Minä yritän hillitä uuvuttamasta itseäni ja tyydyn kiertämään useamman kerran Lämpölatua. Siellä lämpömittari näyttää ihanteellisesti -4 astetta. Suksi luistaa, latu on mitä parhaimmassa kunnossa!

Huomaan pipon alta kurkistavien kiharoiden olevan somasti kuurassa. On tämä hienoa! Puen hupparin päälle ennen kuin lähden laskemaan pitkää laskua Äkäslompoloon. Jarruttelen jonkin verran auraamalla,  silti vauhti jännittää. Ladussa on joitakin äkkimutkia, joten lasken mieluummin keskellä vapaasti. Pääsinpäs alas nopeasti! Mahtavaa - ja ei kun sauna lämpenemään.

Näin mieluisasti alkoi ensimmäinen päiväni Ylläksellä tänä vuonna. Tulevien joulutonttujen asunnot vapautuivat hyvissä ajoin, joten päätin lähteä tutkimaan latutilannetta. Itse asiassa tonttukoulutus alkaa vasta lauantaina. Minä en ainakaan myöhästy, sillä olin paikalla jo maanantaina!

Onnistuin saamaan kyydin Rovaniemeltä Leville, missä minun oli määrä odotella koko päivä jatkokyytiä. Hyödynsin ajan huoltamalla sukset ja tutkimalla Levin latutilanteen. Ainoa perinteisen tyylin latu löytyi Rakan suunnalta neljä ja puoli kilometriä suuntaansa. Siellä sauhusi kilpahiihtäjiä jonossa, kuka mistäkin maasta, jopa Kiinasta asti. Vammaishiihtäjätkin menivät todella kovaa. Hiihtämiseen ei tarvita näköjään välttämättä edes jalkoja. Poninhäntäinen nainen istui kelkassa, jossa oli sukset alla ja hän pukkasi itseään sauvoilla rytmikkäästi eteenpäin. Niin ala- kuin ylämäetkin. Kun en pysynyt siinä vauhdissa edes ylämäessä, niin tavoitin itseni jo soimaamasta, että mitä hyötyä minulle on näistä jaloista... Olinpa ajattelematon.

Vanhojen kilpatasoisten sauvojeni lenksut hajosivat. Koetin vaihdattaa Levillä uudet, mutta sopivia vaihto-osia ei löytynyt. Minua aivan kiukutti, kun yritettiin myydä uusia. En pidä kertakäyttökulttuurista. Ylläksellä onnistuin vaihdattamaan, tosin samalla piti vaihtaa koko kahva. Varaosille hintaa kertyi saman verran kuin Levin tarjoussauvoille, pöh!

Sisko kysäisi puhelimessa, asunko jossakin homekämpässä. Vastasin, että en suinkaan. Asun kartanossa, joka tosin on naamioitu rivitalon ulkoiseen olemukseen. Kartanossa minä asun. Jostakin syystä näitä rakennuksia kutsutaan Kriston kartanoksi. Ottaen huomioon Ylläksen hankalan asuntotilanteen, olen varsin tyytyväinen majoitukseen.

Hiihdon mallailua ja kehonhuoltoa

Tänään auringon paiste kiskaisi minut ulos. Ehdin sentään naksauttaa sukset jalkaan ja siinä sitten paarustin 17 km pikkupakkasessa. Tiedän, että lunta ei ole riittävästi hiihtämiseen, mutta minkäs teet! Lunta oli täällä Rovaniemellä aiemmin jo mukiin menevästi, mutta sitten lämmin sää pehmitti ja sulatti osan valkoisesta unelmasta. Suurin osa reitistäni kotiovelta Mäntyvaaran ohi oli jäistä ja rosoista ulkoilureittiä. Koiran ulkoiluttajia kierteli ja kaarteli uralla, mutta olihan siellä sentään joku toinenkin hörhöilemässä sukset jalassa.

Aukeilla paikoilla on tasainen lumikerros, jos alueella ei ole kävelty tai aurattu. Sellaisen löysin Mäntyvaaran raviradan jalkapallokentältä, viiden kilometrin päästä kotoa. Matalat auringon säteet tavoittivat kasvoni - ja sain arvostamaani valohoitoa, luomuna. Marraskuun aurinko on harvinaista herkkua.

Hiihdän tässä vaiheessa huonoilla suksillani, jotka olen nimittänyt katusuksiksi erotuksena parempiin latusuksiin. Katu- eli raasusuksia ei tarvitse säästellä, vaan niillä voi vaikkapa ylittää hiekoitettuja teitä surutta. Eiväthän ne tietenkään luista kovin hyvin naarmujen vuoksi, mutta mitä siitä. Minulla on aikaa edetä hitaasti.

Tämä vuodenaika on minulle perinteisesti väsyttävää aikaa. Tarvitsen selvitymiskeinoja jaksaakseni arjessa. Harmaina päivinä en oikein saa mitää aikaiseksi, mutta lumi tuo helpotusta. Hiihtäminen on minulle paitsi mieluisa harrastus ja luontainen tapa liikkua, lisäksi ilmainen keino selviytyä työttömän arjesta. Kunto ja mieliala paranevat. Päivä rytmittyy luonnollisesti, kun ulkoilen valoisaan aikaan. Luonnon tarkkailu herättelee elämään vahvasti tätä hetkeä, olemaan tietoisesti läsnä. Hiihtäessä saa vetää keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa. Ja saa liikkua omaan tahtiin, itseä kuunnellen. Tai saisi, jos älyäisi kääntyä ajoissa takaisin, eikä hiihtäisi ensin yhteen suuntaan niin kauan kuin jaksaa.

Tänä syksynä olen panostanut kehonhuoltoon ohjatusti kaksi kertaa viikossa. Tiistaisin olen käynyt Urheiluopiston kehonhuoltotunnilla venyttelemässä lihaksia tunnin verran - ja keho kiittää hyvällä ololla. Monikäyttöinen nystyräpallo ja nauha ovat olleet ahkerassa käytössä. Torstaisin olen tutustunut minulle aivan uuteen tapaan hoitaa kehoa kansalaisopiston Feldenkrais-kurssilla. Käytännössä makaamme tunnin verran alustalla ja teemme helponoloisia rauhallisia liikkeitä, aina välillä leväten. Ohjaaja tiputtelee sanallisia ohjeitaan verkkaiseen tahtiin tuolilla istuen. Koko ajan keskitytään kehon tuntemuksiin, vertaillaan oloa ennen ja jälkeen pikkuharjoituksia. Tunnin jälkeen on helpompi hengittää ja kehossa vapautuneempi olo. Aluksi koko homma tuntui vähän hassulta, mutta nyt kun olen saanut juonesta kiinni, Feldenkrais tuntuu omalta lajilta. 

Tunturitunnelmaa kotona

Tämä tyttö pääsee tunturiluontoon - tai ainakin tunnelmaan vaikka migreeni pakottaisi jäämään kotiin. Vanhaa suomalaista sananlaskua muuntaen ... jos ei lepo, lääke ja lasagne auta, on pysyttävä peiton alla. Elämä voitti ja haahuilin kotona kamera kädessä.







Kilpisjärven monitoimitalon jokakeväisestä ja -syksyisestä taidenäyttelystä voi tehdä löytöjä. Eero Hynysen maalauksessa on maisema Tsahkalputouksen partaalta kohti Kilpisjärven kylää ja Tuipalia Ruotsin puolella.

Mirja Laurilan taulussa kuvastuu talvinen maisema Kilpisjärven rannasta katsottuna Mallan luonnonpuiston ja Norjalle kuuluvan Paraksen suuntaan. Näiden taulujen kautta sukellan sielunmaisemaani suoraan aamupalapöydästä.

Toisesta lempiasiastani, hiihdosta kaivoin esille pari kiehtovaa lastenkirjaa omasta kirjahyllystä.

Elsa Beskowin luontoaiheiset sadut kiehtovat minua, tässä kansikuva
kirjasta Ollin hiihtoretki.

Eläydyn täysin Suuren tonttukirjan sanoihin.

Viime joulun mieluisin joulu- ja synttärikortti oli ehdottomasti silloisen ekaluokkalaisen Niilon piirtämä kortti "Riitta hiihtää". Piirros on löytänyt paikkansa jääkaapin ovesta, kunnia paikalta.




 

Joitakin vuosia sitten harrastin uuden elämän antamista kirpputorinukeille. Ostin nukenrähjiä ja puin ne uudelleen omalla tavallani. Tämä nukke, Hiihtäjätyttö on saanut päälleen perinteisen Telemark-asun. Pienen villapaidan ja -pipon kudoin coctailtikuilla, olivat sopivan kokoiset puikot!

Joulukalenteri omin käsin tehtynä

Sain tehtäväksi loihtia joulukalenterin siskon pojille. Valmiina oli kaksi Angry Birds-pussukkaa, joihin joulutonttu sitten öisin sujauttaa pikkulahjan, kummallekin pojalle omaan pussukkaansa. Muutoin sain vapaat kädet. Onneksi tehtävän tilaus tuli kännyyn kesken ensimmäistä hiihtolenkkiäni, joten asia sai hautua ilman tietoista ponnistelua.

Siinä omia latuja avatessa sikin sokin puiston nurmella ohikulkija huikkasi iloisesti: "Vapaa on vain umpihanki!" Sitä umpihankea olikin kertynyt ihan kunnioitettavasti minun ensimmäiseksi hiihtolenkiksi, 15-20 cm. Olen tainnut joskus puuskuttaa ensihöyryjä suunnilleen kuuraisella nurmikolla. Nautin hiihtolenkistä ja sen lapsenomaisuudesta. Kaulassa roikkuneeseen gps:än kertyi 6 km, vaikka olin koko ajan alle puolen kilometrin päässä kotoa.

Alkaessani ajatella joulukalenterin valmistusta illalla, minulle oli päivänselvää millaista olen tekemässä. Ihmeellinen alitajunta vai mitä se on? Tarvikkeet löytyivät kotoa, omasta tai siskon, ei kun toimeksi. Vanhojen joulukorttien hyödyntämisessä on ideaa. Ystävät ja sukulaiset tulevat mukaan joulunodotukseen, kun heidän lähettämänsä kortit kehystävät kalenteria. Laitan ohjeen alle, jos joku muukin innostuu.

Tämän ekologisen ja yksilöllisen joulukalenterin askarteluohjetta on helppo soveltaa. Kalenterin koko on 63*81 cm. Kokoa voi helposti pienentää merkitsemällä saman tiilen kohdalle kaksi tai kolme päivää.

Tarvikkeet:
Paksua pahvia 42*59 cm (tai 63*81 cm)
Punatiili -tapettia 42*59 cm
Tapettiliisteriä, pensseli
Vanhoja joulukortteja (8 pystykorttia, 9-10 vaakakorttia)
Teippiä tai kontaktimuovia
Rei'itin, narua
Pikku pussukka (tai useampi, jos lapsia on monta)
Nastoja

1. Liisteröi tapetti pahviin.
2. Teippaa neljä pystykorttia kummallekin sivulle.
3. Teippaa vaakakortteja ylä- ja ala-laitaan. Leikkaa tarpeen mukaan yhtä korttia pienemmäksi.
4. Piirrä huopakynällä kuhunkin tiileen numero 1-24.
5. Kiinnitä pussukka nastalla oikean päivän kohdalle.
6. Tee rei'ittäjällä reikä puoleen väliin yläreunaa. Pujota naru ja kiinnitä kalenteri sen avulla seinäkoukkuun.

Olin niin tyytyväinen askarteluuni, että tuijotin vielä yöllä sängystä pitkän aikaa kalenteria ennen kuin maltoin sammuttaa valot. Luomisen ja oivaltamisen ilo tekee hyvää aivoille! Jälkiviisaana kalenteri olisi kannattanut peitellä yöksi maton alle, jotta se olisi pysynyt aivan suorana kuivuessaan.

Haaveilin vielä hevosaiheisesta kalenterista hevoshullulle kummitytölleni. Siinä kaikki joulukortit olisivat hevosaiheisia ja lahjapussukka ommeltu säkkikankaasta! Harmi, että kummityttöni asuu niin kaukana. Hän on kyllä jo niin iso, että osaisi askarrella tällä ohjeella itsekin!

Fiilistelyä Kilpisjärven kuvilla

Selailin muutaman vuoden takaisia kuvia hiihtoretkistä keväthangilla Kilpisjärven ympäristössä - ja voi, voi kuinka alkoi kuumottaa. Kai se on minun paratiisini, josta haaveilen muun ajan vuodesta. Kuinka onnekas olenkaan, kun olen saanut toimia siellä oppaana hiihtoretkillä vuodesta 2005 alkaen. 

Tällä hetkellä olen kotona Rovaniemellä. Maa on kyllä valkoisena, mutta lumi on sohjoista ensilunta. Ounasvaaran säilölumiladulla voi kuulema jo hiihtää ja latu on hyvässä kunnossa. Laitan siellä huomenna sukset jalkaan ensimmäistä kertaa tänä talvena, kun osallistun Reijo Jylhän vetämälle hiihtotekniikkakurssille. 

Alla muutama kuva lempipaikoistani Kipisjärven hiihtoretkillä.

Ruotsin puolelta Tuipalilta näkymä Saanan suuntaan.

Tällaista se on: hanki kantaa ja tilaa riittää.

Tässähän hiihdetään Saivaaraa kohti Haltin maisemissa.

Evästauolla pälvellä Norjan puolella. Maisema avautuu Kilpisjärven suuntaan.

Temppelikuru tekee vaikutuksen.

Ounasvaaran luontopolulla Rovaniemellä

Lähiretkeilyyni on löytynyt uutta kipinää. Tällä kertaa retkeilin ystäväni Marjatan kanssa Ounasvaaran kupeilla mutkittelevalla luontopolulla. Jälleen patikkareissu kotiovelta alkaen, vaikka aika pitkä matka tulikin. Marjatta asuu kätevästi Ounasvaaran juurella ja hän tarjosi retken jälkeen aurinkoisen kolmen ruokalajin lounaan asiaankuuluvine juomineen. Sydämellinen kiitos. Sillä jaksoin kävellä vielä kotiinkin, ja kevyesti.

Niinpä metsään pakkasimme mukaan ainoastaan lämmintä juotavaa ja omenat. Luontopolun lähtöpaikalla on pieni puukatos. Sen jälkeen seurataan käpymerkkejä tolpissa, joko vajaan tai runsaan neljän kilometrin rengasreittiä, oman valinnan mukaan. Suurimmaksi osaksi polku on helppokulkuista, mutta välillä varoimme liukastumista jäisillä kallioilla ja kivikossa. Osittain samaa reittiä on ohjeistettu toinenkin reitti, talvikävelyreitti.

Pian köpsöttelimme pitkospuita pitkin paikkaan, jota Marjatta kutsuu Peikkometsäksi.
Kaatuneita puita sikin sokin juuret peikkomaisesti törröttäen. Opastaulun mukaan Mauri-myrsky on tehnyt alueella tuhojaan 22.9.1982. Enpä olisi halunnut olla silloin paikalla.

Tämänkin luontopolun varrella on kaksi lähdettä, niin kuin Korkalovaarassa. Ensimmäisestä lähteestä ei tee mieli juoda. Niin paljon luonnon roskaa, neulasia ym. veden pinnalla kelluu. Lähteen lähellä kasvaa mehevä sammalikko, josta olin innoissani. Mielestäni rahkasammalesta olisi voinut olla infotaulu. Tietoa siitä, kuinka rahkasammal imee itseensä paljon vettä ja kuinka sitä voi
antiseptisten ominaisuuksiensa ansiosta hyödyntää retkeilyssä. Siis
haavan puhdistamisessa, nyrjähtäneen nilkan viilentämisessä, vessapaperin tilalla jne. Helsingin orkideanäyttelyssä joidenkin kukkien juurelle oli aseteltu rahkasammalta somisteeksi ja hyvältä näytti.

Toinen lähde on pieni, mutta puhdasvetinen. Olin moittinut matkan varrella opastaulujen tylsää ilmettä, liian pientä tekstiä ja liioiteltua asiatietoon uppoutumista. Tämän opastaulun tekstistä kuitenkin innostuin.

Ihmeellisiä vesiä ovat Lapin kaltiot, pienet kuohuvat hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissä on kirkas ja hohtava saivovesi, joka iänkaiken, kuin aina uudesti syntyneenä, iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista ylös kirkkaaseen päivään...
Saivovesi imee itseensä maan salaisia voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia muita maan vesiä merkillisempää ja voimallisempaa.
Samuli Paulaharju 1922


Laavun näkeminen oli pieni pettymys. Vaatimaton tulistelupaikka oli roskainen ja sottainen. Laavulle oli jätetty mm. tyhjiä oluttölkkejä. Otin käyttöön itsekasvatusohjelmani, jossa tilanteen voivottelun lisäksi teen jonkin pienen konkreettisen teon asian korjaamiseksi. Pakkasin tyhjät tölkit reppuuni. Onneksi emme aikoneetkaan tulistella täällä. Pääsin taas aiheeseen helposti saavutettavista kohteista...

Reitin kaunein näköala avautuu kalliolta, josta voi ihailla avaraa maisemaa kahdelle joelle, Ounas- ja Kemijoelle. Tärkeitä jokia silloin kun puhutaan Rovaniemen ympäristöstä. Tällaista siis Oukulla, niin kuin Ounasvaara täällä lyhennetään.
 



Kuvat: Marjatta Byckling

Kuvia Korkalovaaran luontopolulta

Vanhat, ajan patinoimat kyltit ovat tunnelmallisia, pala historiaa. Ainoana huonona puolena ne maastoutuvat vähän turhankin huomaamattomiksi metsän syliin. 







Hellyyttävä kylttipari. Luontopolkua voi kävellä kumpaan suuntaan vain. Edestakaisin on mentävä.

"Joskus veden purkautuminen on niin voimakasta, että lähteestä alkaa puro tai noro, kuten tässä lähteessä on. Lähde muodostuu sellaiseen paikkaan, jossa pohjavesi purkautuu avoimesti maanpintaan." 
Teksti opastetaulusta.




  




Hiekkapohjainen lähde on kuin suoraan sadusta. Siitä kelpaa ottaa juomavettä.








Pitkospuulenkin risteyskohdasta löytyy puupenkki, opastetaulu ketusta ja kartta sijainnista.




  Ylitetäänkö siltaa pitkin puro vai noro?
"Puro on kapea ja mutkitteleva virtaavan veden uoma, jossa kalan liikkuminen on mahdollista. Noro on puroa kapeampi vedenjuoksu-uoma, jossa viratus on vähäistä. Noroissa vedenjuoksu-uoma voi olla paikoin katkonainen ja näkymätön, jolloin vesi virtaa salapurona maan sisällä. Tällaisissa salapuroissa veden lorina kuuluu, mutta veden virtausta ei näy."





Jäätymisen luomaa taidetta siinä purossa tai norossa.








Tulistelupaikalla on kaksi laavua vastakkain.







Retken kohokohta. Tuli räiskyy nuotiossa ja nokipannukahvi tuoksuu.








 Pakkasukko huurrutti puut ja varvut hopeisiksi - vai valkoisiksi?

Kotimatkalla kiipesimme Lapinrinteen mäen päälle katsomaan avointa maisemaa.




Kuvat: Petronella Kauhanen