Ylläs yllätti lumoavalla lumisuudellaan

Nyt on aika vaihtaa maisemaa ja elämäntyyliä! Rovaniemeltä Ylläkselle hurauttaa autolla muutamassa tunnissa, mutta minulla jäi siinä samalla taakse koti, elämä kotikaupungissa sekä työttömyys yli viideksi kuukaudeksi. Minua on vastassa Ylläksen huolella hoidetut ladut, niin ja ne hommat tosiaan. Ensin suihkin joulutontun asussa brittiperheiden apuna mm. poro- ja koiravaljakkoajelulla, Lainion lumikylään tutustumassa sekä joulusadun kohokohtana Joulupukkia tapaamassa. Tammikuusta alkaen on aika ilahduttaa hotellien asukkaita lomamestarina. Ja kevät huipentuu Kilpisjärven hangilla opastamiini hiihtoretkiin. Minulle on helpotus, että ymmärsin tällä kertaa vuokrata Rovaniemen kotini. Vanha koirakin oppii näköjään uusia temppuja, vaikka välillä muuta pelkään. Matkan aikana Rovaniemen harmaa sää vaihtui moneen kertaan, kunnes Ylläs lumosi pastellinsävyisellä taivaalla, 15 cm:n lumikerroksella ja huolletuilla laduilla. Minun talveni alkoi tänään, ensimmäisestä hiihtoretkestä.
 

Ylläksen maisematie hurmasi lumisilla puilla ja punertavalla taivaalla. Parempaa vastaanottoa en osaa kuvitella.

Keksin keinon miten saan kassit (9 kpl!) purettua tehokkaasti. Palkkioksi työstä pääsin ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtämään. Kuulin, että lumi on tullut Ylläkselle vasta äskettäin, mutta nyt huollettuja latuja on saatu auki jo 33 km. Suurimmaksi osaksi ladut ovat jo ihan kelpo kunnossa tavallisen hiihtäjän näkökulmasta katsottuna.

Suolla latupohja kiilteli pelottavan jäisenä. Varsinkin alamäessä pidin kielen keskellä suuta ja toivoin pysyväni pystyssä.

Kiipesin vaativan Isomettän mäen ylös kaikessa rauhassa. Katselin samalla laskijoita ja tarkkailin ladun kuntoa. Hyvältä näytti, kunhan hillitsee vauhdin laskussa. Sydämessä läikähti, kun näin kynttiläkuuset! Olen kiitollinen siitä, että saan taas olla osana tätä maisemaa ja elämää.

Kellokkaan pihassa maisema oli kuin postikortista. Huurrepintainen kelopuu, pyöreä tunturi ja kauniin värinen taivas. Sinisyys. Juttelin yhden paikallisen ihmisen kanssa ja hän kertoi, ettei osaa ihastella maisemia täällä, kun ne ovat aina tässä olleet. Ymmärsin, että välillä on hyvä lähteä pois ja saada perspektiiviä.

Käyrästunturilla Rovaniemellä tunnelmoimassa

Ystäväni pyysivät minua mukaansa retkelle Käyrästunturille. "Minne? Mikä se on?" Rovaniemen ainoa tunturi kuulema, enkä tiennyt. Korkeutta 347 m, hmmm. Sinne siis, kun noin 60 kilometrin automatkakin oli tarjolla.

 Jätimme auton puomin luokse alas ja patikoimme pirteässä 10 asteen pakkassäässä maastotietä 4,5 km tunturin laelle. Ensin näkyi radiomasto ja sen huoltorakennus, vasta lähempänä paljastui pikkuruinen päivätupa. Itse laki on helppokulkuista kalliokangasta.

Mökki on todella pieni, mutta toimiva ja viihtyisä. Kamiinan lämpö levisi nopeasti mökin perällekin.

 Lämmin kiitos Petronellalle ja Jarille marraskuisesta piristyksestä!

Marraskuun valoa Luostolla ja Pyhällä

Marraskuu on näyttänyt tänään harmaan, väsyttävän puolensa Rovaniemellä. Voisin vetäytyä peitteen alle ja kyllähän minä sen suonkin itselleni ajoittain, kun se on tällä hetkellä mahdollista. Odotan valon tuojaa, armollista lumivaippaa. Se tulee aikanaan. Tämä aika vuodesta vähän pelottaa juuri väsymyksen vuoksi. Jos se vaikka sieppaa mukaansa, eikä päästä otteestaan?

Pääsin käväisemään Pyhä-Luostolla virkistäytymässä. Ensimmäisessä kuvassa aurinko heittää viimeisiä säteitään Rykimäkurun reitillä. Pian sen jälkeen kuusen oksien lomasta pilkisti kirkkaana mollottava täysikuu ja sen jälkeen tähtitaivas tuikki meille otsalampun valossa kulkijoille. Ohut lumi- tai huurrekerros kirpeässä pakkassäässä heijasti valoa. Pimeässä patikoinnissa on oma viehätyksensä, kun vain pitää hermonsa kurissa ja luo tilaa nauttimiselle!

Nuotiotuli ja päivän viimeinen valoisa hetki kosketti minua Pyhälammen laavulla. Hieno hetki elää tässä ja nyt. Upotin makkaran tikkuun ja seurasin sen kypsymistä tulen loisteessa. Haistelin savua, makkaran tuoksua, pakkasen raikkautta. Kuuntelin hiljaisuutta, tulen räiskettä, kaverin jutustelua. Maistoin kuumaa mehua, veden kielelle nostattavaa makkaraa. Tunsin nuotiosta heijastuvan lämmön, pakkasen kylmyyden ja tiesin, että olen pukenut riittävästi. Mitäs sitä ihminen muuta enää kaipaisi?

Toisena päivänä piipahdimme Luontokeskus Naavassa Pyhällä, käymisen arvoinen paikka, ja saimme kuulla varoituksen sanoja suunnittelemallemme retkelle. "Liukasta, hidaskulkuista, pimeää, ei tähän vuodenaikaan sopivaa..." Siti - tai juuri sen vuoksi suuntasimme askeleemme kohti Noitatunturin vaativaa maastoa. Kulkeminen oli välillä tosiaan aika hidasta Noitatunturin louhikossa ja muutaman liukastelun jälkeen opimme varomaan lumihytön peittämää jäätä polulla. Tunturin laelta avautuva avara maisema palkitsi vaivannäön. Karhunjuomalammella minulla oli jo huutava nälkä tulta viritellessä tuvan kamiinaan. Vaikuttavaan Isokuruun laskeuduimme hämärän hetken kanssa samoihin aikoihin. Pyhänkasteenputous lirisi jossakin jään alla. Isokuruun haluan palata uudestaan ja kokea sen pyhyyden tai miksi sitä tunnetta nyt nimittäisi, ajan kanssa. Tällä kertaa kiiruhdimme eteenpäin lyhyen valoisan ajan vuoksi. Pyhä-Luoston seutu kutsuu minua uudestaan.

Patikointia Rovaniemen lähistöllä, Pohtimolammilta Mäntyvaaraan

Päästäkseni lähtöpaikalle hyppäsin Rovaniemeltä Pelloon menevään bussiin. Jäin pois Pellontiellä, Sinetästä Pellontietä noin 7,3 km. Vasemmalle kääntyvä tie kohdalla on Sinettäharjuntie ja sieltä löytyy reittiopasteet kohti Mäntyvaaraa. Matkalla pääsee tulistelemaan vaikka kolmella laavulla, Kulkkusenvaaralla, Pissinperällä sekä Mellavaaran laavulla. Nuo nimet nostavat hymyn huulille.

Suurimman osan matkasta sain patikoida helpossa maastossa mäntykankaalla. Käännöksissä saa olla tarkkana varsinkin etelään päin kulkiessa, ettei käy niin kuin minulle. Lampsin suoraan leveää polkua, kun olisikin pitänyt kääntyä oikealle kaidalle polulle. Harhauduin - ja palasin kahdesti.

Kulkkusenvaaran laavu sijaitsee kauniilla paikalla Sinettäjärven rannalla. Kannattaa ehdottomasti poiketa, vaikka laavulla vierailu hieman pidentääkin matkaa.

Uusia pitkospuita on rakennettu runsaasti. Sahanpurut olivat vielä todisteena työmiesten ahkeroinnista.

Lirisevää vettä ja mehevää sammalta polun varrella.

Laajojen soiden ylitse pääsi kuivin jaloin vasta uusittuja pitkospuita pitkin. Pistin pitkäkseni levikkeellä.

Ruskan värit ja auringonpaiste antoivat energiaa kulkijalle.

Loppumatkasta kulkija pääsee ihmettelemään haljennutta kiveä.

Oranssipäisillä kepeillä merkitty reitti päättyy Mäntyvaaraan kuntovihkojen kohdalle. Jatkoin siitä kävelyä vielä kotiin, jolloin päivän patikointimatkaksi tuli noin 30 km. Upea päivä takana. Ei kiirettä minnekään, makkaranpaistoa kahdesti, läsnäoloa luonnossa. Pääsin kokeilemaan rajojani, 30 km on pitkä matka.

Kilpisjärvellä räiskyy ruska

Maaruska on kirkastunut ja syventynyt tällä viikolla päivä päivältä. Loppuviikosta tunturissa kulkiessa on ollut vaikea sanoa, onko punaista vai vihreää väriä enemmän. Kuinka löytäisin sanoja kuvaamaan tätä vuosikausiin parasta värinäytelmää? Kuvat puhukoot puolestaan.

Mallan luonnonpuistossa.

Kitsiputoukselta valuu niukasti vettä kuivan kesän jäljiltä.

Saanaa kohti Mallalta.

Istahdin kivelle kaarnikkaa eli variksenmarjaa kourassa.

Väriterapiaa!

Korkea Jehkaksen huipulla ollut kämppä on poltettu. Seinän vierustalla moni retkeilijä on syönyt vuosien varrella eväitään tuulen suojassa.

Saanaa kohti Jehkaksen suunnasta.

Saanan nokan alla liekehtii.

Unelmaretkellä Moskkugaisin ympärillä: Rognli - Gappohytta - Pältsan huippu - Gappohytta - Rostahytta - Pältsastugan - Kilpisjärvi 22.-27.8.2014

Pääsin taas nauttimaan olostani Pältsan huipulla ja ympäristössä, vain kuukausi edellisen reissun jälkeen! Ja missä säässä! Poutaa, välillä auringon säteitä, vain pientä tuulta, lämpötila + 10-15 astetta. Ei sääskiä. Välillä tarkeni jopa t-paidassa.

Retki muodostui kahdesta osasta. Aluksi meitä oli kolme naista huiputtamassa Pältsaa johdollani, sen jälkeen patikoin loppumatkan yksin. Molemmat tavat olivat yhtä mieluisia, vain erilaisia.

Läksimme patikoimaan Signadalenista Rognlista, kaksi Kilpishotellin työntekijää ja minä. Meillä meni heti alkuun jauhot suuhun, kun parkkipaikalla oli ilmoitus Gappohytan remontista, jolloin sänkypaikat olisi varattu työmiehille ja - naisille. Sen ilmoituksen mukaan retkeilijöille olisi käytössä vain pieni koirakämppä. Päätimme kuitenkin yrittää ja vaikka palata takaisin tarvittaessa. Painava rinkka selässä ylämäkeen ponnistelu sai paidat kastumaan ja posket punoittamaan.

Taas tuli mieleen se monesti alkumatkasta tuleva ajatus, että mikä saa ihmisen lähtemään vapaaehtoisesti tämmöiseen rääkkiin? No retken edetessä (sisäinen)ääni kellossa muuttui... Kuljin ensimmäistä kertaa Gapolle varsinaista merkittyä polkua, ennen olen kujeskellut mönkijän jälkeä avomaastossa. Niinpä tutustuin nyt vasta korkeaan pystyyn nostettuun kiveen, Neulaan. Erikoista!  Gappohytalla iloitsimme, kun koirakämppä oli tyhjä. Pian saimme kuulla, että myös vanha kämppä oli retkeilijöiden käytössä. Informaatio oli ollut siis pelottelua, johon emme onneksi langenneet. Ehdimme 4-5 tunnissa perille.

Seuraavana päivänä oli vuorossa Pältsan huiputus! Patikoimme Rostahyttalle vievää polkua pitkin joelle saakka. Pääsimme melko vaivattomasti joen ylitse jalat virkistyneinä. Sitten vain nousimme viistosti kohti Pältsan päätynurkkaa, välillä henkeä vetäen. Kuten kuukausi sitten, paistoin munakkaan Pältsan ylärinteillä. Pältsan unikot eli Lestadiuksen unikot eivät enää kukkineet.

Meitä vastaan käveli nuori mies pienen olkalaukun kanssa ja hän kertoi kepeästi käyneensä jo molemmilla Pältsan huipuilla ja aikovansa vielä kiertää koko Moskkugaisin huiput ennen paluutaan Pältsastuganille. Minä ihmettelin ääneen suunnitelman realistisuutta, kun hän oli vielä alkumatkassa ja aikaa oli jo mennyt kuusi tuntia. Tunturit hurmaavat ihmisen helposti - tuntureiden suuruus ja ihmisen pienuus saattaa hämärtyä. Tiedän toki, että jotkut huippukuntoiset miehet ovat urheilleet reitin kymmenessä tunnissa. Onhan Haltillekin juostu päivässä!

Meidän kolmikko "tyytyi" ihastelemaan tasaista Pältsan lakea ja sieltä avautuvia uskomattomia maisemia. Tällä kertaa löysin kirjan kivikasasta, 1444 m ja kirjoitin hartaana nimeni siihen. Kävelimme noin kilometrin pituisen laen toiseen päähän saakka, kannatti. Ne maisemat! Palasimme Gapolle nukkumaan toisen yön. Retkeen kului noin 8 tuntia aikaa.

Seuraavana päivänä kaverini palasivat Kilpisjärvelle töihin, mutta minä jatkoin uusiin maisemiin. Heräsin ajoissa, sillä matkaa Gappolta Rostahyttalle olisi 20 km! Tunsin oloni väsyneeksi heti alkumatkasta, joten söin lounaan jo joen ylityksen jälkeen, vajaa pari tuntia lähdöstä. Joen ylitys polun kohdalta ei ollut sen helpompaa kuin edellisen päivän ylityksemme. Tosin harpoin nyt vaelluskengät jalassa kiveltä toiselle, mutta matkaa kertyi ja tarkkana sai olla. Odotin kiihkeästi uusia maisemia. Kivikossa ja kallioilla kävely tuntui työläältä. Ajattelin, että tästä tulee pitkä päivä, mutta minulla ei ole kiirettä mihinkään.

Pelottavan jyrkässä alamäessä ohitin vanhan, englantia puhuvan miehen. Hän kertoi rinkkansa painavan 30 kg! Sydän syrjällään katselin hänen hidasta ja horjuvaa kulkemistaan. Mietin, että missä kulkee se raja, milloin tunturiin ei enää kannata lähteä. Toisaalta tunturi on uljas ympäristö vaikka viimeiselle matkalle... Tämän jälkeen tajusin oman väsymyksen kaikonneen. Tunsin itseni nuoreksi ja vahvaksi.

Sitten saavuin Isdaleniin. Ihanaan Isdaleniin. Paratiisiin. Täytyin onnen tunteesta, askel oli kevyt, maasto helppokulkuista. Harmaan kivikon jälkeen vehreys, ensimmäiset ruskan värit sekä pitkä vesiputous lumosivat minut. Tiesin, että jaksan hyvin perille. Ensimmäisten koivujen luona näinkin jo Rostahyttan rakennuksia. Laaksossa ahmin mustikoita, olinhan elänyt useita päiviä kuivaruualla. Rostahyttalla asetuin uuteen, kauniiseen tupaan toisen suomalaisen naisen kanssa. Aikaa taivaltamiseen kului 8-9 tuntia.

Onneksi olin suunnitellut pitäväni seuraavana päivänä välipäivän. Lepo tuli tarpeeseen. Pitkään nukutun aamun jälkeen nousin ilman mitään kantamuksia (aah!) Rostahyttan eteläpuolella oleville rinteille. Löysin hillaa, mustikkaa, puolukkaa, variksenmarjaa ja väinönputkea mutusteltavaksi ja vettä suoraan puroista juotavaksi. Ihailin vielä Isdalenia ja täytyin onnen tunteella. Halusin niin jakaa tämän tunteen tuttujen ja tuntemattomien kanssa, vaikka olin siinä yksin. Kuinka hyvää tämä kokemus tekisikään työssään tai muuten stressaantuneille ihmisille! Sitten tulin järkiini ja ajattelin, että tämähän on kuin uskonnollista hurmosta ja se mitä voin tehdä, on kirjoittaa tästä blogiin. Ja nauttia. Palattuani mökille huomasin tilanteen muuttuneen. Koululaisryhmä valtasi ison mökin ja me suomalaiset saimme siirtyä vanhimpaan murjuun. Olihan se ihan hyvä sekin, kun vähän sulatteli...

Sää jatkui edelleen loistavana seuraavana aamuna, kun läksin Rostahyttalta kohti Pältsastugania. Matka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin edellinen väli, mutta maasto helpompaa. Tallustelin suoraa polkua pitkin aivot narikassa, kunnes polku katosi. Se vain loppui. Vasta nyt kaivoin kartan esille - ja aivot käyttöön. Pitäisi siis kääntyä vasemmalle tunturin kuvetta nuollen. Vähän säikähtäneenä polun katoamisesta, mutta enemmän ehkä virkistyneenä harpoin muutaman kilometrin omia reittejä kunnes osuin taas merkitylle polulle. Kuulin illalla Pältsastuganilla, että olihan se polku ollut siellä koko ajan, minä vain olin huolimaton. Aikaa kului noin 8 tuntia.

Niin vain löysin itseni Pältsastuganilta, vaikka olin uhannut sitä vältteleväni korkean hinnan takia. Samaan hintaan yöpyy kaksi yötä Norjan tuvassa ja neljä yötä Suomen varaustuvassa. Tupavahti kertoi, että hinnoittelulla "autetaan" ihmisiä etsimään vaihtoehtoisia yöpymisiä muuten niin suositussa paikassa. Sauna teki hyvää ja kaikki toimi moitteettomasti.

Enää edessä oli Tuipalin ylitys ja matka Malla-laivalla kohti Kilpisjärveä. Edellisellä reissulla Tuipali oli vienyt voimani toiseen suuntaan kulkiessa, joten varasin runsaasti aikaa. Nyt askel oli kevyt ja väittäisin, että Pältsastuganilta Kolttalahteen maasto on helpompaa kuin toisin päin. Puolivälissä paistoin tonnikalamunakkaan. Maistoin ensimmäistä lusikallista ja ajattelin, että täydellinen munakas. Silloin otteeni lipsahti ja täydellinen munakas lennähti sammaleiseen kivikkoon! Sinne se jäi, kettujen tai korppien tai jonkun muun syötäväksi. Söinpä sitten kylmää tonnikalaa suoraan pakkauksesta, sama kai se on, perhana! Yllätyin matkan joutumisesta. Olin perillä etuajassa, vain 5-6 tunnin taivalluksen jälkeen.

Yksi onnistuneen vaelluksen merkki on se, että päässä alkaa viritä suunnitelmia uusista retkistä. Nyt minua polttelee päästä joskus kävelemään Moskkugaisin päällä ja telttailla Isdalenissa. Toinen suunnitelma on kävellä Kilpisjärveltä Pohjoiskalottireittiä pitkin Abiskoon. Kävin juuri ostamassa kartan. Mutta nyt vuorossa on ruskaryhmien opastus!

Linkkejä retkikaverini kirjoituksiin Paras - Pältsa -retkeltämme.

Sain kunnian järjestää Sepolle synttärivaelluksen ja tietenkin parastani pistin. Jutuista päätellen osui ja upposi.

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/07/onneni-kukkuloilla.html

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/07/paraksen-huiputus.html

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/08/paltsan-huippuhetkia.html

Huippuretki huipuille: Kilpisjärvi - Pältsastugan - Gappohyttan - Paras - Pältsa - Signadalen

Läksimme kolmen hengen porukalla matkaan Kallen ohjaamalla Malla-laivalla Kilpisjärveltä Kolttalahteen. Raskaat rinkat selässä kapusimme Tuipalin ylitse helteessä sääskiparvien saattelemana kohti Pältsastugania. Pältsastuganilla pesimme hiet pois saunassa. Seuraavana aamuna aioimme kiivetä Pältsan huipulle tupavahdin ohjeita soveltaen. Toisin kävi. Pilvet roikkuivat alhaalla, joten käännyimme takaisin tuvalle. Pian tajusimme, että olimme olleet kiipeämässä väärälle tunturille!

Lohdutukseksi poikkesimme ihastelemaan Pältsan putousta. Komeahan se oli. Innostuin voimistelemaan putouksen kuohun energiavirrassa pienten pisaroiden roiskeessa. Toinen hyvä lohdutus oli brandypaukku pikkukuksasta. Selvisimme pettymyksestä.

Päätimme jättää kalliiksi kokemamme tuvan ja patikoida uuvuttavassa helteessä hiekkaharjannetta pitkin Norjan Gappohyttanille. Samalla seurasimme Pältsan sijoittumista ja tajusimme, että Gappohyttanin lähellähän se sijaitseekin, eikä Pältsastuganin! Hiekkaharjanteen molemmilla puolilla kiemurteli joki. Näimme tunturikihun hätistelemässä ketun tiehensä.

Päätimme vaihtaa vuorokausirytmiä helteen vuoksi. Valoisaahan olisi kuitenkin läpi yön - ja Lapin kesäyö on niin kaunis pehmeässä valossa. Lepäsimme päivällä, uimme Gappon "Spassa" eli kalliosyvennyksessä kuohuvassa joessa ja lähdimme liikkeelle vasta illalla. Sääsket ja paarmat kiusasivat meitä aika lailla, mutta myrkky auttoi. Helpotimme oloamme myös asettumalla Gappohyttanille, muut telttaan ja minä tupaan - ja tekemällä sieltä retkiä lähiympäristöön kevyellä varustuksella.

Kukkaloisto tunturissa ja purojen varsilla oli uskomatonta! Johtuneeko sitten runsaslumisesta talvesta ja sulamisvesistä? En ole koskaan nähnyt tunturissa niin monipuolista tunturikukkien kukintaa! Joskus kuumaisemaa muistuttanut Tuipalikin vihersi ja kukoisti.

Kiipesimme teräväpäisen Paraksen huipulle, 1419 m. Joku humoristi on raahannut sinne punaisen puutuolin, jolla sai lepuuttaa jalkojaan ja silmät lepäsivät joka puolelle avautuvassa maisemassa. Oli tyyntä ja lämmintä. Matkalla ylös näimme sopulin, kotkan ja kiirunoita. Edestakainen matka Gappohyttanilta taittui noin 8-9 tunnissa.

Seuraavana päivänä teimme uuden yrityksen Pältsan päälle suorinta reittiä Gapolta Pältsalle ja nyt onnistuimme! Joen yli kahlaaminen sujui hienosti mönkijän jälkeä pitkin. Ylös kiipesimme tunturin kanttia pitkin helpommin kuin Parakselle edellisenä päivänä. Löysimme upean, harvinaisen Peltsan unikon  eli Leastadiuksen unikon! Voi kuinka onnellinen tunsinkaan olevani! Lumilaikkuja näkyi siellä täällä helteestä huolimatta. Tunturissa elettiin samaan aikaan montaa eri vuodenaikaa. Lumista talvea, sulamisvesien lirinöissä varhaiskevättä ja muualla kukikasta kesää. Pältsan retki kesti noin 9 tuntia, johon sisältyi tunturimunakkaan paistaminen Pältsan jyrkimmässä rinteessä. Nälkä iski juuri silloin! Nyt näin omin silmin Pältsan "lentokentäksi" kutsutun tasaisen laen liuskekivineen, 1442 m:n korkeudessa. Erikoista...

Halusimme helpottaa helteistä kotimatkaa tilaamalla autokyydin Signadaleniin, joten patikoimme aamun viileydessä 3-4 tunnissa Gappolta Rognliin. Tämän retken jälkeen olen huiputtanut kaikki tarujen tunturit Haltin häistä: sulhasena toimineen Saanan, morsiamena olleen Malla neidon, kilpakosija Pältsan, teräväpäisen vihkijän Paraksen sekä hääpaikkana toimineen Haltin. Muistathan laulun "Haltin häät"?

Kuvia Kautokeinon retkeltä

 

Kautokeinossa hopeapaja Juhls teki suuren vaikutuksen kokonaistaideteoksena, johon jokainen yksityiskohta sopii kuin valettu. Kattojen muotoon idea on tullut lumikinoksesta. Paikka on ylistyslaulu luonnonkauneudellelle. Rakennus on laajentunut eri vuosikymmenillä.

 

 

 

 

Paikan päällä hopeasepät tekevät hopeakoruja. Innoitus niihin tulee lähiluonnosta, samoin kuin somistustarvikkeet. Koruja saa kokeilla vapaasti.

Ihastuin hopeapajan yksilöllisiin valaisimiin. Tässä kahvion muotoilua ja värimaailmaa.

Shakkipöydän valaisin.

:

Lämmintä hehkua valaisimessa.

Altassa kävin ihmettelemässä kalliomaalauksia Unescon maailmanperintökohteessa. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!










Kautokeinossa saamelaisuus näkyy myös katukuvassa. Tässä paikallinen ikäihminen aivan tavallisena arkipäivänä menossa asioille hameen helmat heiluen.